Miten vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen mukainen tuki ja palvelut järjestetään?
Yleissopimuksen 19 artikla on keskeinen, ja monet pitävät sitä yleissopimuksen ytimenä. Artikla koskee itsenäistä elämistä ja osallisuutta yhteisössä, mikä edellyttää muun muassa, että vammaisilla henkilöillä on käytössään erilaisia yhteiskunnan palveluja ja tukea. Jotta vammaiset voisivat elää itsenäisesti ja osallistua yhteiskuntaan, sopimusvaltioiden on varmistettava, että
vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se, missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä;
vammaisten henkilöiden saatavissa on valikoima kotiin annettavia palveluja sekä asumis- ja laitospalveluja sekä muita yhteiskunnan tukipalveluja, mukaan lukien henkilökohtainen apu, jota tarvitaan tukemaan elämistä ja osallisuutta yhteisössä ja estämään eristämistä tai erottelua yhteisöstä;
koko väestölle tarkoitetut yhteisön palvelut ja järjestelyt ovat vammaisten henkilöiden saatavissa yhdenvertaisesti muiden kanssa ja vastaavat heidän tarpeitaan.
19 artikla koskee kaikkia vammaisia henkilöitä riippumatta vammaisuuden laajuudesta ja tuen tarpeesta.
Muita 19 artiklan tulkinnassa keskeisiä artikloja, joiden tarkoituksena on mahdollistaa vammaisten henkilöiden itsenäinen elämä ja täysipainoinen osallistuminen kaikilla elämän aloilla, ovat mm.
3 c artikla: ” täysimääräinen ja tehokas osallistuminen ja osallisuus yhteiskuntaan”
4 artiklan 1 kohdan i alakohta Yleiset velvoitteet: ”edistämään tässä yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia koskevaa koulutusta, jota annetaan vammaisten henkilöiden parissa työskenteleville ammattihenkilöille ja muulle henkilöstölle, jotta parannettaisiin näillä oikeuksilla taattujen palvelujen ja avun antamista.”
5 artiklan 3 kohta, Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus: ”Yhdenvertaisuuden edistämiseksi ja syrjinnän poistamiseksi sopimuspuolet toteuttavat kaikki asianmukaiset toimet varmistaakseen kohtuullisten mukautusten tekemisen.”
8 artikla Tietoisuuden lisäämien: d) ”edistetään vammaisia henkilöitä ja vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevia tietoisuutta lisääviä koulutusohjelmia”
9 artikla Esteettömyys ja saavutettavuus: 2. b) ”varmistetaan, että yksityiset tahot, jotka tarjoavat yleisölle avoimia tai tarjottavia tiloja ja palveluja, ottavat huomioon kaikki esteettömyyden ja saavutettavuuden osatekijät vammaisten henkilöiden kannalta;”
12 artikla Yhdenvertaisuus lain edessä: 1. ”vammaisilla henkilöillä on oikeus tulla tunnustetuiksi henkilöiksi lain edessä kaikkialla.”
26 artikla Kuntoutus: ”tuetaan osallistumista ja osallisuutta yhteisöön ja kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin ja ne ovat vapaaehtoisia ja vammaisten henkilöiden saatavilla mahdollisimman lähellä heidän omia yhteisöjään, myös maaseutualueilla.”
Keskeistä sopimuksessa on vammaisten henkilöiden ja heidän järjestöjensä aktiivinen osallistuminen 4 artiklan 3 kohdan mukaisesti.
”itsenäisellä elämällä tarkoitetaan sitä, että vammaisille annetaan kaikki tarvittavat keinot tehdä vapaita valintoja elämässään, hallita omaa elämäänsä ja tehdä kaikki omaa elämäänsä koskevat päätökset. Henkilökohtainen autonomia ja itsemääräämisoikeus ovat itsenäisen elämän perusta.”
Komitea suhtautuu selvästi varauksella erilaisiin laitoksiin ja toteaa muun muassa 16.c. kohdassa seuraavasti:
"Sekä itsenäinen elämä että osallisuus yhteisössä liittyvät elinympäristöihin, jotka poikkeavat kaikista laitosasumisen muodoista. Kyse ei ole vain siitä, että asumme tietyssä rakennuksessa tai ympäristössä, vaan ennen kaikkea siitä, että emme menetä henkilökohtaisia valinnanmahdollisuuksiamme ja autonomiaamme olemalla pakotettuja tiettyihin elin- ja asumisjärjestelyihin. Suurimittaisia laitoksia, joissa on yli sata asukasta, tai pienempiä ryhmäkoteja, joissa on viidestä kahdeksaan asukasta tai edes yksilön asuntoa, ei voida kutsua itsenäiseksi asumiseksi, jos asumismuotoon liittyy muita laitoksille tai laitostamiselle ominaisia piirteitä. Vaikka laitosympäristöt voivat vaihdella kooltaan, nimeltään ja rakenteeltaan, niillä on olemassa joitakin määrittäviä piirteitä. Se voi olla esimerkiksi se, että joudutaan jakamaan avustajia ja että ei ole tai on rajattu vaikutusvaltaa siihen, keneltä apua on otettava vastaan; eristämistä ja eriytymistä itsenäisestä elämästä yhteisössä; päätösten hallitsemattomuutta arjessa; mahdottomuutta valita henkilö, jonka kanssa haluaa elää; joustamattomia käytäntöjä, joissa ei oteta huomioon henkilökohtaista tahtoa ja mieltymyksiä; samanlaista toimintaa samassa paikassa ryhmän kanssa, joka on tietyn määräävän tahon valvonnassa; holhoava suhtautuminen palveluita järjestettäessä; yksilön asumistilanteen valvonta; ja usein myös suhteettoman suuri määrä vammaisia henkilöitä asumassa samassa paikassa.”
Henkilökohtainen apu
Komitean mukaan henkilökohtainen apu eroaa muusta tuesta. Henkilökohtainen apu tulee rahoittaa yksilöllisten kriteerien perusteella, jotta henkilö rahoituksen avulla voi maksaa tarvitsemansa avun. Rahoituksen tulee perustua yksilölliseen tarpeeseen. Lisäksi palvelun tulee olla vammaisen henkilön hallinnassa, jotta hän voi valita, tilaako hän palvelun eri palveluntuottajilta vai toimiiko hän itse työnantajana, sekä suunnitella ja määritellä, kuka, miten, milloin ja millä tavalla palvelun toteuttaa sekä opastaa ja ohjata palvelun toteuttajaa. Komitea esittää tämän lisäksi useita muitakin henkilökohtaisen avun laatuvaatimuksia.
Komitea ottaa kantaa myös yleiskommenttiin tukipalveluista, joiden ei katsota täyttävän 19 artiklan vaatimuksia. Kyse on esimerkiksi pakettiratkaisuista, jotka tarkoittavat esimerkiksi sitä, että tietty palvelu on saatavilla vain yhdessä toisen palvelun kanssa, kahden tai useamman henkilön odotetaan asuvan yhdessä tai palvelua voidaan tarjota vain erityisten asumisjärjestelyjen puitteissa. Ne eivät komitean mukaan ole 19 artiklan mukaisia. Artiklan mukaisia eivät ole myöskään henkilökohtaisen avun muodot, joissa vammaisella henkilöllä ei ole täyttä itsemääräämisoikeutta ja omaa hallintaa. Komitea vastustaa voimakkaasti myös kaikkia kollektiivisia ratkaisuja, kuten laitosasumista. Myöskään laitosmuotoiset tukipalvelut eivät ole sopimuksen mukaan sallittuja, koska ne eriyttävät ja rajoittavat henkilökohtaista autonomiaa.
Yksilölliset tukipalvelut
Myös muiden tukitoimien osalta komitea painottaa, että yksilöllisiä tukipalveluja pidetään 19 b artiklan mukaisina oikeuksina. Se tarkoittaa oikeutta valita palvelut ja palvelun toteuttajat henkilökohtaisten tarpeidensa ja mieltymystensä mukaisesti. Yksilöllisen tuen tulee olla riittävän joustavaa, jotta se voidaan sovittaa käyttäjän tarpeisiin. Tämän vuoksi sopimusvaltiot sitoutuvat varmistamaan, että on olemassa riittävän päteviä asiantuntijoita, jotka voivat löytää käytännön ratkaisuja itsenäisen elämän esteisiin yhteisössä yksilön tarpeiden ja mieltymysten mukaisesti.
Yksilöllisten palvelujen ei tule rajoittua kotona tapahtuvaan tukemiseen, vaan niitä on voitava tarjota laajasti työstä tai koulutuksesta matkoihin ja vapaa-aikaan. Yksilöllisiä tukipalveluja voidaan kutsua eri maissa eri tavoin, mutta niiden on oltava sellaisia, että ne tukevat yhteisöllistä elämää, estävät eristäytymistä ja eriytymistä sekä tähtäävät täysimääräiseen yhteisöllisyyteen.
Yhdenvertainen pääsy julkisiin palveluihin
19 c artikla käsittää oikeuden siihen, että julkiset palvelut ja yleisölle tarkoitetut laitteet ovat vammaisten henkilöiden saatavilla yhtäläisin ehdoin ja että ne vastaavat heidän tarpeitaan. Tämä oikeus kattaa kaikki yhteiskunnalliset palvelut ja tarkoittaa sekä niiden saatavuutta että niiden toteuttamista siten, että ne ovat käytännössä käyttökelpoisia. 19 c artikla on keskeinen, eikä vammaisten henkilöiden yksilöllinen toiminta korvaa oikeutta osallistua suurelle yleisölle suunnattuihin tilaisuuksiin.
CRPD ja Pohjoismaat
Tanska ratifioi sopimuksen 24. elokuuta 2009. Tanska antoi ensimmäisen raporttinsa vuonna 2011 Grönlannin ja Färsaarten kehityksestä. Tanska sai kysymyksiä komitealta vuonna 2014. Myöhemmin samana vuonna Tanska vastasi näihin kysymyksiin. Genevessä tehdyn tutkimuksen jälkeen komitea lähetti loppuhuomautuksensa. Vuonna 2020 Tanska antoi toisen ja kolmannen kokonaisraportin Grönlannin ja Färsaarten osalta.
Suomessa sopimus ja lisäpöytäkirja tulivat voimaan ratifiointipäivänä 10.6.2016. Ahvenanmaan hallitus raportoi sopimuksen täytäntöönpanosta erillisessä raportissaan. Suomi toimitti ensimmäisen raporttinsa, joka sisälsi Ahvenanmaalla tapahtuneen kehityksen, komitealle vuonna 2019.
Islanti ratifioi CRPD:n vuonna 2017 ja toimitti ensimmäisen raportin helmikuussa 2021.
Norja ratifioi CRPD:n vuonna 2014, toimitti ensimmäisen raporttinsa vuonna 2015 ja sai komitean kysymykset vuonna 2017. Norja vastasi näihin vuonna 2019 eli samana vuonna kuin Geneven tutkimus toteutettiin.
Ruotsi ratifioi CRPD:n vuonna 2008, toimitti ensimmäisen raporttinsa vuonna 2011 ja vastaanotti komitean kysymykset ja vastasi niihin vuonna 2013 eli samana vuonna kuin ensimmäinen tutkimus Genevessä toteutettiin. Ruotsi antoi yhdistetyn toisen ja kolmannen raporttinsa vuonna 2019.