Pohjoismaisia esimerkkejä yksilöllisestä tuesta

Tanska

Vammaisten henkilöiden tuen pääasiallinen vastuutaho ovat kunnat Loven om sosial service -palvelulain mukaan. Sosiaalipalvelulaki on puitelaki, ja palvelutason ratkaisevat kunnat. Jokaisesta asiasta on laadittava palvelusuunnitelma. Tuen tarkoituksena on edistää yksilön kykyä huolehtia itsestään, helpottaa jokapäiväistä elämää ja parantaa elämänlaatua.

Palvelulain 96 §:ssä säädetään kansalaisen hallinnoimasta henkilökohtaisesta avusta, Borgerstyret personlig assistance (BPA). 95 §:ssä säädetään oikeudesta kotona järjestettävään henkilökohtaiseen apuun, jota kutsutaan henkilökohtaistetuksi järjestelyksi. Molempia henkilökohtaisen avun muotoja voidaan antaa taloudellisena tukena. Henkilökohtaisen avun palvelut koskevat niitä, joiden tuki on yli 20 tuntia viikossa ja jotka ovat vähintään 18 vuotta täyttäneitä. BPA myönnetään taloudellisena tukena avustajien palkkaamisesta aiheutuneiden kustannusten korvaamiseksi henkilölle, jolla on laaja ja pysyvä fyysinen tai psyykkinen vamma, joka edellyttää erityistä tukea. BPA:n myöntämisen edellytyksenä on, että palvelun käyttäjä voi itse toimia avustajan työnantajana. Palvelun käyttäjä voi tehdä omaisen, yhdistyksen tai yrityksen kanssa sopimuksen avustuksen ja työnantajavastuun siirtämisestä tälle (Palvelulain 16 luvun 96 §). Avustajien palkkaamiseen myönnettävän taloudellisen tuen tarkoituksena on luoda pohja joustaville ratkaisuille, jotka perustuvat henkilön itsemääräämisoikeuteen. Kansalaisille, jotka voivat ja haluavat saada tukea avustajien palkkaamiseen, tarjotaan ratkaisu, joka voidaan sovittaa omiin toiveisiin ja tarpeisiin. Tavoitteena on myös mahdollistaa kokonaisvaltainen tuki laaja-alaisesti vammaisille henkilöille. Mahdollisuus voidaan tarjota myös henkilölle, joilla ei ole niin laajaa avun tarvetta, jos kunta arvioi, että BPA on paras tapa tarjota hänelle yhtenäistä tukea. Henkilökohtaisen avun saaminen edellyttää, että henkilö on yli 18-vuotias. Alle 18-vuotiaan vanhemmille voidaan myöntää ansionmenetyskorvausta, jos he jättäytyvät pois työelämästä hoitaakseen lasta, jolla on merkittävä ja pysyvä vamma. Edellytyksenä on, että lapsen hoitamista kotona pidetään tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Korvauksen perusteena on ansiotulojen määrä sillä hetkellä, kun vanhempi jättäytyi pois työmarkkinoilta ja korvauksen yläraja on 29 918 DKK kuukaudessa (2017).

Jokainen on vastuussa omasta terveydestään, mutta hyvinvointivaltiolla on vastuu luotettavien palvelujen järjestämisestä. Hyvinvointijärjestelmässä on kyse turvallisuudesta ja hyvien elinolosuhteiden varmistamisesta.
Hanna Egard, yliopistonlehtori, Malmö universitet

Prosessi henkilökohtaisen avun myöntämiseksi

Kunnat tekevät yksilöllisen arvion yksilön tarpeista ja BPA:n tavoitteen mukaisesti pyrkivät luomaan joustavan ja yhtenäisen tuen, jossa henkilön itsemääräämisoikeus on keskiössä. Kun tarvearvio on tehty ja määritelty niiden henkilökohtaisen avun tuntien määrä, joihin yksilö on oikeutettu, kunta laskee taloudellisen tuen suuruuden. Taloudellinen tuki voi kattaa enimmillään avustuksen järjestämisestä aiheutuvat todelliset kustannukset. 95 §:ssä eli BPA:ssa tarkoitettujen avustusten kokonaistuntikustannus voi olla enintään määrä, joka vastaa 83 §:ssä tarkoitettujen palvelujen tarjoamisesta, 97 §:ssä tarkoitetusta saattamisesta sekä 84 §:ssä tarkoitetusta kuormituksen helpottamisesta ja lomituksesta kunnalle aiheutuvia keskimääräisiä pitkän aikavälin kustannuksia. Taloudellinen tuki on vahvistettava vuosittain, mutta sitä voidaan kuitenkin säännellä arvioinnin perusteena olleiden edellytysten olennaisesti muuttuessa.

Henkilökohtaistettu järjestely

Henkilö, jolla on merkittävä ja pysyvä fyysinen tai psyykkinen vamma, joka tarvitsee henkilökohtaista apua ja huolenpitoa sekä apua tai tukea välttämättömiin käytännön tehtäviin kotona yli 20 tuntia viikossa, voi valita palvelun järjestämisen taloudellisena tukena avustajan palkkaamiseksi. Kunta voi poikkeuksellisesti valita tuen annettavaksi huolenpitona tai maksettavaksi omaiselle, joka tukee henkilöä kokonaan tai osittain. Pienimuotoinen järjestely on rajattu käytännön avuksi kotona, mutta se voidaan yhdistää muihin tukiin tuen tarpeen kattamiseksi kodin ulkopuolella. Tukea voi saada esimerkiksi toimintoihin saattamiseen kodin ulkopuolelle. Kunta voi tietyissä tapauksissa tarjota BPA:ta, vaikka oikeutta tukeen ei olisi, jos se on paras tapa tarjota yhtenäistä tukea.

Muu tuki

83 §:n mukaan kunnan on tarjottava henkilökohtaista apua ja huolenpitoa sekä apua tai tukea välttämättömiin käytännön tehtäviin kotona sekä ruokapalvelua. Henkilökohtaista apua ja hoitoa voidaan antaa henkilölle, joka ei fyysisen tai psyykkisen vamman tai erityisten sosiaalisten ongelmien vuoksi kykene itse suorittamaan näitä tehtäviä. Tällaisen tuen saajalla on ns. valinnanvapausoikeus valita toteuttaja kunnan ja vähintään kahden yksityisen tuottajan välillä palvelulain 16 luvun 91 §:n mukaan. Henkilö voi myös valita itse palvelun toteuttajan, jos kunta hyväksyy ja palkkaa hänet palvelunantajaksi palvelulain 16 luvun 94 §:n mukaan.

Tanska otti vuonna 2003 käyttöön säännöksiä, joiden mukaan kunnilla on velvollisuus tarjota kaikille kotipalvelun käyttäjille mahdollisuus valita eri tuottajien välillä. Järjestelmä merkitsee kotipalvelun saajalle oikeutta valita muu tuottaja kuin kunta. Kotipalvelu sisältää ruokatoimitukset, palvelut ja henkilökohtaisen huolenpidon.

Kunnanhallitus määrittelee palvelutason, laatuvaatimukset ja hintatason. Kunnalla on tämän jälkeen velvollisuus hyväksyä ja tehdä sopimuksia vaatimukset täyttävien palveluntuottajien kanssa tai tehdä hankintoja kahdesta viiteen tuottajalta. Erityinen valinnanvapaustietokanta on perustettu kunnille laatu- ja hintavaatimusten julkaisemista varten.

Henkilökohtainen budjetti sosiaalisesti haavoittuvassa asemassa oleville

Vuosina 2017–2020 neljässä tanskalaisessa kunnassa kokeiltiin henkilökohtaista budjettia sosiaalisesti haavoittuvassa asemassa oleville henkilöille, joiden ongelmana oli kodittomuus, päihteiden käyttö ja/tai mielenterveysongelmat. Yksilö sai käyttöönsä korkeintaan 50 000 DKK:n henkilökohtaisen budjetin ja määritteli käytön omien tavoitteidensa mukaisesti. Budjetti yhdistettiin 12 kuukauden sosiaaliseen tukeen tukihenkilön muodossa. Yksittäisen henkilön unelmien ja toiveiden pohjalta muodostettiin tukihenkilön kanssa pitkäjänteinen tavoite toimien käynnistyessä. Hankkeen tavoitteena oli lisätä yksilön itsemääräämisoikeutta, kuntoutumista ja elämänlaatua. Sosiaalihallitus on arvioinut hankkeita ja havainnut muun muassa, että henkilökohtainen budjetti on auttanut yksilöitä pääsemään lähemmäksi tavoitteidensa ja unelmiensa saavuttamista, mutta se ei ollut pelkästään henkilökohtaisen budjetin vaan myös yksilön ja tukihenkilön yhteistyön ansiota. Yksilöt ja tukihenkilöt ovat kokeneet, että toimi on vahvistanut yhteyttä ja muuttanut yhteistyön roolijakoa.

Pitkäaikaistyöttömien henkilökohtainen budjetti

Århusin kunta toteutti vuosina 2015–2018 kokeilun pitkäaikaistyöttömien henkilökohtaisesta budjetista. Yksilö sai jopa 50 000 DKK:n henkilökohtaisen budjetin työmarkkinapoliittisen panoksensa muotoilemiseksi. Yksilö oli itse vastuussa budjetoitujen varojen käyttötarkoituksen ehdottamisesta ja niiden käytöstä työn saamiseksi. Tavoitteena oli avata perinteisiä työllisyyspoliittisia toimia enemmän mahdollisuuksia, lisätä yksilön motivaatiota ja omistajuuden ottamista sekä itsensä ohjaamista työhön. Henkilökohtaisen budjetin laati ja hyväksyi työpaikkakonsultti kunnan työkeskuksessa.

Apuvälineen vapaa valinta

Tanskassa apuvälineiden myöntämisestä vastaa kunta. Pääsääntönä on, että valitun apuvälineen tulee olla sopivin ja halvin. Kunta voi myös määrätä apuvälineelle tietyn toimittajan. Yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus valita vapaasti apuvälineitä ja valita muu kuin kunnan valitsema toimittaja. Yksilö voi valita myös kalliimman apuvälineen kuin kunta, mutta joutuu silloin maksamaan hinnanerotuksen. Prosessissa kunta arvioi ensin, mitä apuvälineitä henkilö tarvitsee ja on oikeutettu saamaan. Jos yksilö käyttää valinnanvapautta, hän saa päätöksen siitä, mitä vaatimuksia ja edellytyksiä apuvälineen tulee täyttää ja minkä määrän kunta avustaa. Yksilön vastuulla on se, että apuväline täyttää kunnan asettamat vaatimukset, mikä on avustuksen ehto. Vaikka yksilö olisi käyttänyt omia varoja, apuvälineen omistaa edelleen kunta. Kunta voi ohjeistaa valinnanvapaudesta, mutta ei toimittajan tai apuvälineen valinnasta. Kunnan on kuitenkin opastettava apuvälineen käytössä, jos siihen on tarvetta ja kunnalla on tietoa apuvälineestä. Muussa tapauksessa yksilö voi ottaa yhteyttä toimittajaan tukea ja harjoittelua varten.

Suomi

Suomessa sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavat kunnat.

Suomessa tehtiin 2010-luvulla muutamia henkilökohtaisen budjetin kokeiluja. Yhtenä kokeiluna oli palvelusetelin tarjoaminen yksilöille ja laajempi valinnanvapaus erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutilanteissa. Henkilökohtaisen budjetoinnin hanke, Avain kansalaisuuteen -hanke (Personal budgeting – The key to the citizenship project) ja Tiedän mitä tahdon -hanke ovat osa palvelusetelikokeilua. Kokeiluissa keskeistä oli selvittää henkilökohtaisen budjetin toimintamallin toimivuutta ja lisätä valinnanvapautta. Kokeiluihin osallistuminen oli yksilölle vapaaehtoista. Palvelujen käyttäjien rekrytointi hankkeisiin ei ollut kovin helppoa, sillä monet kieltäytyivät osallistumasta. Osallistumatta jättämiseen vaikuttivat muun muassa se, että ihmiset olivat tyytyväisiä palveluihinsa, budjetin arvo oli liian alhainen ja budjetin käyttö koettiin hankalaksi ja vieraaksi. Hankkeisiin osallistuneet henkilöt kertovat henkilökohtaisen budjetin vastaavan aiempaa paremmin heidän tarpeitaan, lisänneen valinnanvapautta, osallisuutta, itsemääräämisoikeutta ja joustavuutta.

Vammaisten henkilöiden tuki

Vammaisten henkilöiden tukemisesta säädetään kahden lain, vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulain) (3.4.1987/380) ja kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (erityishuoltolain) (23.6.1977/519) nojalla. Vammaispalvelulakia uudistettiin vuonna 2009 tavoitteena yhtäältä lain muuttaminen oikeuksia luovaksi laiksi ja toisaalta avun ja hoidon erottaminen toisistaan.

Vuosina 2010–2015 toteutettiin hallituksen toimeksiannosta ministeriöiden ja muiden relevanttien toimijoiden yhteistyönä vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO). Ohjelman tuloksena tunnistettiin 122 muutostavoitetta 14 sisältöalueella. Sisältöalueita ovat esimerkiksi itsenäinen elämä, yhteiskunnallinen osallisuus ja osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään, koulutus ja opiskelu, työ, kulttuuri ja vapaa-aika sekä vammaisten henkilöiden kokema syrjintä.

Lainsäädäntöä ja vammaisten henkilöiden tukea on uudistettu usean hallituskauden ajan. Vuonna 2017 esiteltiin luonnos uudeksi vammaispalvelulaiksi ja se eteni eduskuntakäsittelyyn, mutta raukesi vaalikauden päättyessä. Uudistustyötä jatkettiin ja sen osana asetettiin työryhmä, jonka laatimassa raportissa esitettiin vammaisten henkilöiden osallisuuden läpileikkaavaa huomioon ottamista uudessa lainsäädännössä. Valmistelu uutta lainsäädäntöä varten on jatkunut vuoden 2021 aikana.

Henkilökohtainen apu

Henkilökohtaista apua voidaan myöntää vammaispalvelulain 8 c §:n mukaisesti vaikeavammaiselle henkilölle, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen 1 momentissa tarkoitetuista toiminnoista eikä avun tarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista. Henkilökohtaisella avulla tarkoitetaan vammaisen henkilön välttämätöntä avustamista:

päivittäisissä toimissa,
työssä ja opiskelussa,
harrastuksissa,
yhteiskunnallisessa osallistumisessa, tai
sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

Henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan edellä tarkoitettuja toimia suorittaessaan. Henkilökohtaisen avun järjestäminen edellyttää, että vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Harrastuksia, yhteiskunnallista osallistumista ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämistä varten henkilökohtaista apua on järjestettävä vähintään 30 tuntia kuukaudessa, jollei tätä pienempi tuntimäärä riitä turvaamaan vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avuntarvetta. Selvityksen ja arvioinnin tekee kunta. Vammaispalvelulain mukaan on laadittava palvelusuunnitelma, joka sisältää suunnitelman vammaisen henkilön jokapäiväisessä elämässä selviytymisessä tarvitsemista tuista ja palveluista. Palvelusuunnitelma laaditaan, jotta kunnalla ja henkilöllä on mahdollisimman yhtenäinen näkemys henkilön toimintakyvystä ja tuen tarpeesta

Henkilökohtaisen avun malleja on Suomessa kolme:

Työnantajamallissa vammaista henkilöä tai vammaisen lapsen huoltajaa tai muuta laillista edustajaa pidetään henkilökohtaisen avustajan työnantajana,
Palvelusetelimalli – Kunta antaa vammaiselle henkilölle sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusetelistä annetussa laissa (569/2009) tarkoitetun palvelusetelin henkilökohtaisen avun hankkimiseksi,
Palvelumalli – Kunta järjestää julkisen tai yksityisen palveluntuottajan avustamispalvelua, tuottaa palvelun itse tai tekee sopimuksen palvelusta toisen kunnan tai muiden kuntien kanssa.

Vuonna 2016 työnantajamalli oli käytössä vajaalla 60 prosentilla, palvelusetelimalli vajaalla 10 prosentilla ja palvelumalli noin 30 prosentilla. Viidessä prosentissa tapauksista oli toimien yhdistelmä.

Norja

Norjassa kunnat vastaavat vammaisten henkilöiden yksilöllisestä tuesta. Säätelevää lainsäädäntöä ovat lähinnä Lov om kommunale helse- og omsorgstjenester ym. (terveys- ja hoivapalvelulaki) sekä Lov om pasient- og brukerrettigheter (laki potilaan ja palvelunkäyttäjän oikeuksista). Potilaan ja palvelunkäyttäjän oikeuksista annetun lain yleistavoitteena on varmistaa potilaiden ja palvelunkäyttäjien yhdenvertainen pääsy laadukkaisiin terveys- ja hoivapalveluihin. Lain säännösten tarkoituksena on edistää osaltaan potilaan sekä hoivan vastaanottajan suhdetta terveys- ja hoivapalveluun, edistää sosiaaliturvaa sekä suojata yksilön elämää, koskemattomuutta ja ihmisarvoa. Käyttäjällä on oikeus saada tarvittavaa tukea ja kunnioittavaa palvelua kunnalta. Kunnan velvollisuutena on laatia yksilöllinen suunnitelma ja tehdä yhteistyötä muiden palveluntarjoajien kanssa, jotta yksilön tuki olisi kattavaa. Pitkäaikaisia ja koordinoituja palveluja tarvitseville on tarjottava kunnan koordinaattori. Itse tuki tulee mahdollisuuksien mukaan toteuttaa yhteistyössä henkilön kanssa.

Henkilökohtainen apu

Kunnat voivat huolehtia potilaiden ja palvelunkäyttäjien oikeuksista annetun lain mukaisesta velvoitteestaan järjestää tukea tarjoamalla vammaisille henkilöille henkilökohtaisen avun (Brukerstyrt personlig assistanse, BPA). Alun perin se sisälsi vaatimuksen, että tuen saaja voisi itse hallinnoida apua, mutta vaatimus poistettiin vuonna 2005. Näin ollen BPA kattoi myös lapset ja kognitiivisesti toimintarajoitteiset henkilöt. Laki muuttui vuonna 2015 oikeuksia luovaksi laiksi. BPA:n tavoitteena on, että tukea tarvitsevat saavuttavat aktiivisen ja mahdollisimman itsenäisen elämän. Saadakseen BPA:n henkilön tulee olla alle 67-vuotias, hänellä tulee olla vähintään kahden vuoden pitkäaikainen tarve ja avun tarve vähintään 32 tuntia viikossa. 25–32 tuntia apua tarvitsevilla henkilöillä on oikeus palveluun, ellei kunta osoita, että se tulee kalliimmaksi kuin tuen järjestäminen muutoin (2–1 §). Kunta päättää, miten BPA:n tarjoaminen järjestetään.

Käyttäjäpassi

Työ- ja hyvinvointihallinto (NAV) vastaa apuvälineiden testauksesta ja välittämisestä Norjassa. Vuonna 2006 otettiin käyttöön uusi apuvälineiden välitysjärjestelmä, käyttäjäpassi, jonka tarkoituksena on yksinkertaistaa välitystä ja vastata paremmin käyttäjän tarpeisiin ja toiveisiin. Käyttäjäpassi on apuvälineen käyttäjän ja NAV apuvälinekeskuksen välinen sopimus ja muodostaa valtakirjan. Käyttäjäpassilla voi valita yhteistyökumppanin sovitusta, apuvälineen vaihtoa tai teknistä huoltoa ja korjausta varten. Tehtävien ja vastuiden jaosta on sovittu NAV apuvälinekeskuksen ja yksilön välillä sopimuksessa, ja sitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Käyttäjäpassin kohderyhmänä ovat kokeneet käyttäjät, jotka tuntevat tarpeensa hyvin ja haluavat ottaa aktiivisen roolin prosessissa. Apuvälineet sisältyvät NAV:n puitesopimukseen, ja niitä on mahdollista hakea apuvälinetietokannasta. Järjestelmä arvioitiin vuonna 2009, ja arviointi osoitti, että valtaosa käyttäjistä on sitä mieltä, että apuvälinevälitys toimii paremmin käyttäjäpassilla, odotusaika on lyhyempi ja valtaa apuvälineiden valinnassa on lisätty. Esteitä ovat muun muassa se, että monet käyttäjät eivät tunne järjestelmää, apuvälinekeskukset eivät tiedota asiasta aktiivisesti ja vastuu käyttäjäpassin saamisesta on suurelta osin käyttäjällä itsellään.

Islanti

Henkilökohtainen apu

Islanti uudisti sosiaalilainsäädäntöä vammaisten tuesta vuonna 2018 ottamalla käyttöön henkilökohtaisen avun. Aiemmin apua rahoitettiin kehittämishankkeissa. Uudistusta valmisteltiin muun muassa sosiaalitutkimuksen instituutin ja Islannin yliopiston Centre for disability studies -keskuksen tutkimuksilla ja arvioinneilla.

Yksilöllä on lain mukaan oikeus käyttäjälähtöiseen henkilökohtaiseen apuun, jos hänellä on laaja ja pysyvä avun ja palvelujen tarve esimerkiksi arjen toiminnoissa, taloudenhoidossa, sosiaaliseen toimintaan osallistumisessa, koulutuksessa ja työllistymisessä. Sitä säätelee laki pitkäaikaisen tuen tarpeessa olevien vammaispalveluista vuodelta 2018. 11 artikla sisältää käyttäjäohjatun henkilökohtaisen avun (BPA).

Sopimus perustetaan kunnan kanssa siten, että käyttäjä organisoi itse saamaansa apua, päättää milloin ja missä sitä annetaan ja valitsee avustajat. Käyttäjäsopimus voi olla suoramaksusopimus, jossa käyttäjä on täysin vastuussa itse avustajista, ns. käyttäjäohjattu henkilökohtainen apu. Ulkopuoliselle osapuolelle, esimerkiksi osuuskunnalle, voidaan antaa vastuu avun palkkaamisesta ja hallinnoinnista. Henkilökohtaisen avun järjestämisen yleisin tapa on NPA-Miðstöðin (BPA-keskus) -osuuskunta. Avustuksia hallinnoivat myös muut osuuskunnat ja voittoa tavoittelemattomat järjestöt.

Kunnat ovat vastuussa BPA-sopimusten tekemisestä ja toteuttamisesta riippumatta avun järjestämistavasta ja siitä kuka vastaa avun hallinnoinnista. Kun asianmukainen arvio avun tarpeesta on tehty asianomaisen kunnan vahvistamien sääntöjen mukaisesti, käyttäjä ja kunta tekevät kirjallisen sopimuksen rahasummasta ja käytettävissä olevien työtuntien määrästä. Myönnetyn avustamisajan laajuus perustuu arvioon siitä avusta, jota käyttäjä tarvitsee täyteen, mielekkääseen ja itsenäiseen elämään vammasta riippumatta.

Islannissa 96 henkilöllä on BPA-sopimus (2021). Islantilaisten vammaisjärjestöjen kattojärjestön (ÖBÍ, Icelandic Disability Alliance) mukaan hakijoita on kuitenkin pitkä jono. NPA-selvitys kokemuksista toteutetaan vuonna 2021. Se kattaa voimassa olevan lainsäädännön, säännöt ja palvelukäsikirjan. Työn odotetaan valmistuvan vuoden 2021 lopussa.

Henkilökohtainen budjetti

Kunnalliseen palvelulakiin (Lög um félagsþjónustu sveitarfélaga 1991) lisättiin vuonna 2018 pykälä 28, jonka mukaan kunnat voivat tukea palvelunkäyttäjiä tarjoamalla yksilö- ja lapsiperhekohtaista käyttäjäsopimusta, joka voi olla henkilökohtainen budjetti vapaavalintaisin palveluin yksilölle tai perheelle.

Ruotsi

Henkilökohtainen apu

Henkilökohtainen apu on Ruotsissa yksi niistä kymmenestä tuki- ja palvelutoimenpiteestä, jotka sisältyvät lakiin tiettyjen vammaisten tuesta ja palveluista (LSS) ja jotka otettiin käyttöön 1. tammikuuta 1994. Panostuksen tavoitteena on, että henkilö kykenee ”elämään kuten muut” yhteiskunnassa ja hänellä on ”hyvät elinolot”.

Vastuu henkilökohtaisesta avusta on jaettu kuntien ja valtion vakuutuskassan kesken. Jos henkilö tarvitsee apua laissa lueteltuihin tarpeisiin yli 20 tuntia viikossa, vakuutuskassa vastaa avustuskorvauksen arvioinnista ja maksamisesta. Henkilökohtaisesta avusta vastaa kunta, jos tarve on alle 20 tuntia viikossa.

Avustuskorvaus on taloudellista tukea vaikeavammaisen henkilön henkilökohtaisen avun kustannusten kattamiseksi. Sitä säätelee sosiaaliturvakaari (2010:110). Saadakseen valtion avustusta vakuutuskassalta henkilön on kuuluttava johonkin LSS:n henkilöryhmistä. Henkilön tulee myös tarvita apua yli 20 tuntia viikossa laissa määritellyn kuuden tarpeen osalta; hengitys, henkilökohtainen hygienia, ruokailu, pukeutuminen, kommunikointi muiden kanssa tai muu henkilön syvällistä tuntemusta edellyttävä apu. Henkilökohtaisen avun tarpeessa olevilla on oikeus saada henkilökohtaista apua myös muihin henkilökohtaisiin tarpeisiin, jos tarpeisiin ei vastata muulla tavoin.

Avun käyttäjä voi itse palkata avustajansa tai antaa sen kunnan, yhtiön tai osuuskunnan järjestettäväksi. Avustukseensa tyytymätön voi vaihtaa avustajia tai vaihtaa avun järjestäjää.

Henkilökohtaisen avun hakemista varten henkilön on kuuluttava johonkin LSS:n henkilöryhmistä. Kolme henkilöryhmää ovat:

Henkilöryhmä 1: Henkilöt, joilla on kehitysvamma, autismi tai autismin kaltainen tila.
Henkilöryhmä 2: Henkilöt, joilla on kognitiivisesti vaikea ja pysyvä toimintakyvyn alenema aikuisiällä saadun aivovaurion seurauksena ulkoisen väkivallan tai ruumiillisen sairauden vuoksi.
Henkilöryhmä 3: Henkilöt, joilla on muu fyysinen tai psyykkinen toimintarajoite, ja joiden toimintarajoitteet eivät aiheudu tavanomaisesta ikääntymisestä, niiden kuitenkin aiheuttaessa merkittäviä vaikeuksia henkilön jokapäiväisessä elämässä ja henkilöllä on siksi suuri tuen tai palvelujen tarve. Merkittäviä vaikeuksia henkilön päivittäisessä elämässä voivat olla pukeutumis-, ruoanlaitto-, liikkumis- tai kommunikointiavun tarve.

Asiakkaan valinnanvapausjärjestelmä sosiaalialalla

Laki valinnanvapausjärjestelmästä (LOV) astui voimaan 1.1.2009. Esityksen mukaan ”laki on osa pyrkimystä keskittyä käyttäjään, se siirtää valtaa poliitikoilta ja virkamiehiltä kansalaisille, lisää valinnanvapautta ja vaikutusvaltaa sekä vahvistaa toimijuutta ja moninaisuutta. Käyttäjän suurempi valta parantaa myös palvelujen laatua.” (Prop. 2008/09:29 s. 54).

LOV on menettelylaki, jossa säädetään, mitä valinnanvapausjärjestelmän käyttöönotossa on tehtävä. Laissa ei säädetä toimittajille asetettavista vaatimuksista tai valinnanvapausjärjestelmän muotoilusta. Laki koskee kuntia ja alueita niiden perustaessa terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen valinnanvapausjärjestelmiä. Valinnanvapausjärjestelmien käyttöönotto on kunnille vapaaehtoista, mutta pakollista perusterveydenhuollon alueille. Palveluja ovat muun muassa vammaisten henkilöiden sosiaalihuolto, kuten ryhmämuotoinen asuminen, henkilökohtainen apu ja päivittäistoiminta. Laissa säädetään soveltamisesta niissä kunnissa ja maakäräjillä, jotka haluavat kilpailuttaa kuntien ja alueiden toimintaa jättämällä tuen, hoidon ja hoivan tuottajan valinnan käyttäjälle tai potilaalle.

Valinnanvapausjärjestelmässä on kolme osapuolta

Kunta, joka myöntää palvelun, hyväksyy järjestäjän ja seuraa ja arvioi, että palvelun toteuttaja vastaa määriteltyä laatua.
Yksilö, joka valitsee suorittajan tai uuden suorittajan, jos hän ei ole tyytyväinen nykyiseen.
Palvelun suorittaja, joka kilpailee laadulla tai profiilillaan. Palvelun suorittaja voi olla kunnan yksikkö tai yritys.

Valinnanvapausjärjestelmässä yksilö voi valita vain ne palvelun suorittajat, joilta kunta on ostanut palveluja ja joiden kanssa sillä on sopimus. Henkilöille, jotka eivät pysty valitsemaan tai joilla ei ole omaisia, jotka voivat auttaa valinnassa, tulee olla kilpailuneutraalisti valikoitu vaihtoehto. Jos vain yksi palvelun suorittaja valitaan pakolliseksi, kilpailun ja kilpailuneutraliteetin varmistaminen edellyttää julkisista hankinnoista annetun lain mukaista menettelyä.

Arvioinnit

Sosiaalihallitus tarkasteli valinnanvapauslain toteutumista vuonna 2012. Painopiste on ollut ennen kaikkea terveyskeskusten ja kotipalvelun tuottajien valinnassa. Tässä esitetään joitakin johtopäätöksiä:

Jotta yksilö voi vaihtaa palvelun suorittajaa, on valittava useampia toiminnanharjoittajia. Yksilön on myös jaksettava ja kyettävä toimimaan hoito- ja hoivamarkkinoiden asiakkaana tai saatava siihen apua.

Useimmat arvostavat ja toivovat mahdollisuutta valita kotipalvelun tuottaja ja sen, mihin hoitoyksikköön rekisteröidytään ennen kaikkea vanhustenhuollossa ja terveydenhuollossa. Osassa kuntia tai lähinnä paikallisesti kunnissa on erittäin suuri määrä toiminnanharjoittajia. Yksilö voi tällöin kokea valinnan vaikeaksi, vaikka suhtautuisikin valinnanvapauteen sinänsä myönteisesti.

Hyvin tehdyt valinnat edellyttävät, että kansalaiset saavat helposti tietoa eri hoitoyksiköiden laadusta ja tehokkuudesta. Tältä osin tiedon tarjonta on hyvin rajallista. Toiminnanharjoittajat eivät myöskään näytä löytäneen tarkoituksenmukaisia markkinointimuotoja.

Vuonna 2012 asetettiin selvityshenkilö analysoimaan ja arvioimaan valinnanvapauslain voimaantulon vaikutuksia sosiaalipalvelujen alalla. Hoidon ja huolenpidon oikeaa tietoa koskevan selvityksen (SOU 2014:2) mukaan 181 kuntaa 290 kunnasta (2013) oli ottanut käyttöön tai päättänyt ottaa käyttöön valinnanvapausjärjestelmän yhdessä tai useammassa toiminnossa. Yleisin toiminta-alue on kotipalvelu. Toteuttajien määrä on kasvanut merkittävästi, ja reilut 70 prosenttia tarjoaa profiloituja palveluita, joissa kieli on yleisin profilointi. Kartoitukseen osallistuneista 846 yksityisestä toimijasta 83 liittyi päivittäiseen toimintaan. LSS:n mukainen päivittäinen toiminta on suunnattu työikäisille, jotka eivät ole ansiotyössä eivätkä opiskele. Päivittäistoiminnassa oli eniten vaihtelua profiloinnissa. Tarjolla oli esimerkiksi puutöitä, puutarhanhoitoa, eläintenhoitoa, kulttuuria, tanssia, erilaisia terapioita, harjoittelua, musiikkia, terapiamuotoja ja yrityksiä, joilla on erityisosaamista eri toimintarajoitteissa. Valinnanvapausjärjestelmää koskevaan kyselypohjaan ilmoittaneista kunnista vain pieni osa ilmoitti tietoja, jotka koskivat vammaisille henkilöille suunnattuja toimintoja. Muita toimia, kuten LSS:n mukaisia ryhmäkoteja, oli yhdestä kahdeksassa kunnassa. Yleisin sosiaalipalvelun osa, jossa valinnanvapausjärjestelmä on otettu käyttöön, on kotipalvelu. Selvityksen mukaan yksi syy tähän on se, että investointikustannukset ovat muihin alueisiin verrattuna suhteellisen alhaiset. Valtaosa kustannuksista on muuttuvia ja muodostuu henkilöstökustannuksista, mikä tekee kotipalvelumarkkinoille sijoittumisesta suhteellisen helppoa.

Selvityksessä tarkasteltiin myös sitä, mille alueille LOV-lakia tulisi laajentaa, muun muassa erityisesti vammaisten henkilöiden asumiseen. Tämän arvioitiin olevan muita toimialueita monimutkaisempaa ja asettavan kunnille suurempia vaatimuksia. Se vaatii myös palveluntuottajalta suuria investointeja, ja palvelunkäyttäjällä on rajalliset mahdollisuudet tehdä valintoja käytännössä.

Apuvälineen vapaa valinta

Vuonna 2014 terveys- ja sairaanhoitolaissa (1982:763) ja potilaslaissa (2014:821) otettiin käyttöön oikeus valita apuväline. Perusteluna oli yksilön vaikutusmahdollisuuksien lisääminen (Prop. 2013/14:67). Osana vahvistunutta apuvälineen käyttöönottomahdollisuutta oli ns. vapaa valinta -mallin käyttöönotto perinteisen apuvälineen määräämisen rinnalla (Prop. 2013/14:67). Vuodesta 2007 lähtien muutamat maakäräjät olivat tehneet kokeilua valtion kannustinvaroilla. Vapaa valinta tarkoittaa, että apuvälineen käyttäjä voi ostaa apuvälineen ostetun apuvälinevalikoiman ulkopuolelta määrätyn laskutusmäärän mukaisesti. Apuvälineen käyttäjä voi käyttää omia varoja laskutusmäärän ohella ostaakseen kalliimman apuvälineen. Apuvälineen käyttäjä omistaa apuvälineensä ja vastaa huollosta. Usein on kuitenkin olemassa palvelutili, jossa on varattu tietty summa apuvälineille, jotka tarvitsevat laajempaa huoltoa.

Mallin perusteluna on lisätä vaikutusmahdollisuuksia, osallisuutta ja valinnanvapautta apuvälineiden hankinnassa. Sosiaalihallituksen suorittamassa mallin arvioinnissa (2016) päädyttiin kuitenkin siihen, että malli ei ole lisännyt osallisuutta. Sosiaalihallituksen arvioijat toteavat apuvälineiden valinnanvapauden arviointi ja vaikutusanalyysi -raportissa, että:

”Apuvälineiden valinnanvapaus edellyttää, että on olemassa useita apuvälineiden toimittajia, jotka toimivat kuluttajamarkkinoilla, mutta näin ei ole. Malli edellyttää myös, että apuvälineen käyttäjä saa riippumatonta kuluttajaneuvontaa, jollainen suurelta osin puuttuu. Tämä vaikeuttaa käyttäjän tietopohjaisen valinnan tekemistä.” (Socialstyrelsen (2016), s. 7)

Siinä todetaan, että valinnanvapauden kautta apuvälineitä hankkineita käyttäjiä on vähän, kuulolaitteen hankkijoita lukuun ottamatta. Valinnanvapauden vähäisen käytön muilla toimialueilla katsotaan johtuvan siitä, että apuvälineiden määrääjät eivät tiedota mahdollisuudesta laajemmin ja käyttäjien kysyntä on vähäistä. Kuulolaitteiden merkittävää asemaa selittää se, että audionomeilla on taloudellisia kannustimia edistää omia tuotteitaan. Audionomeilla on kaksoisrooli hoitotyön suorittajina ja kuulolaitteiden myyjinä.

Malli on saanut arvostelua muun muassa Valtion lääketieteen eettiseltä neuvostolta raportissa Med- och egenfinansiering i vården – etiska aspekter, jossa neuvosto on katsonut, että osarahoitus on ristiriidassa terveydenhuoltolain tavoitteiden kanssa siitä, että hyvää hoitoa on annettava yhdenvertaisesti. Myös vammaisjärjestöt ovat olleet kriittisiä, ja muun muassa kuulovammaisten valtakunnalliset liitot ovat sitä mieltä, että kuulonhoidosta on tullut häikäilemätöntä liiketoimintaa, joka on kalliimpaa ja huonompaa yksittäisille kuulovammaisille.

Yhdenvertaisuustoimikunta katsoo, että mallilla on yhdenvertaisuusongelmia, sillä yksityisillä hoidon tarjoajilla on taloudellisia intressejä valita tietty vaihtoehto. Sen sijaan ehdotetaan ratkaisua, että vain alueen palkkaama henkilöstö saa luovuttaa apuvälineen ja antaa puolueetonta tietoa. Jos käytetään yksityisiä hoidon tarjoajia, niillä ei saa olla yhteyttä tiettyyn apuvälineen tuottajaan (SOU 2020:46).

Henkilökohtainen edustaja

Henkilökohtainen edustaja tarjoaa tukea henkilöille, jotka tarvitsevat apua elämäntilanteeseensa vaikuttamisessa ja yhteiskunnallisen osallisuutensa lisäämisessä.

Henkilökohtainen edustaja sisältyy vuonna 1995 aloitettuun toimintaan, kun kymmenen kuntaa sai kolmen vuoden ajan mahdollisuuden kokeilla henkilökohtaisia edustajia. Henkilökohtaiset edustajat olivat yksi psykiatrian uudistuksen ehdotuksista (Prop 1993/94:218), jotka johtaisivat psyykkisesti vammaisten henkilöiden elinolojen parantumiseen.

Edustajat toimivat tukena yhteydenpidossa viranomaisiin, hoidon tarjoajiin ja muihin tahoihin, joihin yksilön on oltava yhteydessä. Henkilökohtaisen edustajan toiminta on suunnattu psyykkisesti vammaisille henkilöille, joilla on huomattavia ja merkittäviä vaikeuksia suoriutua toiminnoista eri elämänalueilla. Henkilökohtaisen edustajan tukea saavien on oltava 18 vuotta täyttäneitä henkilöitä, joilla on laaja hoidon, tuen, palvelujen, kuntoutuksen ja työllistymisen tarve. Lisäksi heidän tulee tarvita pitkäaikaisesti yhteydenpitoa sosiaalipalveluihin, perusterveydenhuoltoon ja erikoispsykiatriaan sekä muihin viranomaisiin. Kyseeseen voivat tulla esimerkiksi henkilöt, joilla on mielenterveysvamman lisäksi päihdeongelma.

Henkilökohtaisen edustajan toimintaa hoitavat kunnat ja sitä rahoittavat osin hallitus, sosiaalihallitus ja lääninhallitukset. Asetus henkilökohtaisen edustajan toimintaa tarjoavien kuntien valtionavusta tuli voimaan 1.8.2013. Asetuksessa säädetään toiminnasta, tarkoituksesta ja toimeksiannosta. Asetuksessa yksilöidään myös valtionavun saamisen edellytykset.

Koordinoitu tuki vammaisten lasten vanhemmille

Vammaisten lasten vanhempien on usein otettava suuri vastuu lapsen tarvitseman tuen koordinoinnista ja hallinnoinnista. Yhteydenottojen määrä voi olla suuri ja niiden käsittely voi olla laajamittaista ja raskasta. Vanhemmuuden helpottamiseksi on tehty aloitteita lasten tuen koordinoinnin parantamiseksi. Vuonna 2011 valtiontalouden tarkastusvirasto ehdotti kokeilutoiminnan käynnistämistä erityisten koordinaattoreiden avulla perheiden auttamiseksi ja yhteistyön helpottamiseksi sidosryhmien kanssa. Sosiaalihallitus esitteli vuonna 2017 koordinointimallin osaamistuen muodossa. Mallin odotetaan lisäävän lasten mahdollisuuksia saada toimivaa tukea ja vähentävän vanhempien työkuormaa. Osaamistuessa esitellään organisatorisia ja käytännön menestystekijöitä koordinaation kehittämistyössä.

Färsaaret

Färsaarten sosiaalilainsäädännössä on ”valinnanvapausjärjestelmä”, mutta ”henkilökohtaiselle budjetille” ei ole oikeudellista perustaa. Valinnanvapausjärjestelmä sisältää toimivallan myöntää tukitoimia tarkoitukseen, joka ei vaadi ammatillista osaamista eli hoitoa ja käytännön apua, ja yövalvontaan. Vastaanottajalla itsellään on päätöksentekovalta siihen, kuka tekee työn ja miten ja milloin apua annetaan, jos hänellä on kognitiivinen kyky tehdä päätös ja hallita järjestelmää. Työntekijä on kuitenkin sosiaalitoimen (Almannaverkið) palveluksessa ja saa sieltä palkan. Lainsäädäntö on uusi ja se perustuu CRPD:n 19 artiklaan.

Muuta

Laitokset

Vaikka Pohjoismaat olivat yleisesti ottaen varhaisessa vaiheessa purkamassa laitoksia ja toteuttamassa CRPD:n vaatimuksia, Pohjoismaissa on edelleen monia laitoksia ja laitosmaisia asumismuotoja. Myös CRPD-komitea on arvostellut tätä.

Esimerkiksi Norjassa ongelmana on, että kehitysvammaisten henkilöiden tukeminen on edelleen pitkälti sidoksissa asumiseen ja siitä muodostuu pakettiratkaisu. Myös tuki yksityisen sektorin vaihtoehdoissa on pitkälti standardoitu ja yksilöllinen sopeuttamismahdollisuus on pieni (NOU 2016:17). Ruotsissa lapset ovat menettäneet oikeuden apuun, mikä on johtanut muun muassa siihen, että lapsille on myönnetty yhä enemmän asuntolapaikkoja.

Osaaminen

Laatukeskustelussa nousee esiin tuki- ja palvelutehtävissä toimivien henkilöstöryhmien osaaminen ja koulutustaso. Norjassa 60 prosentilla vanhusten ja vammaisten sosiaalipalveluissa tai asumisessa työskentelevistä on ylimpänä koulutustasona peruskoulua tai lukiota vastaava taso (NOU 2020:13). Muissa ryhmissä yliopistokoulutus oli yleisempää. Ruotsin sosiaalihallinto esitti vuonna 2021 kansallisen kartoituksen eräiden vammaisten tuki- ja palvelulain mukaisissa erityispalveluissa työskentelevän henkilöstön osaamisesta. Raportin mukaan lasten ja nuorten LSS-asuntoloiden vakituisesta henkilöstöstä vain 38 prosentilla on lukiossa tai kunnallisessa aikuiskoulutuksessa suoritettu hoito- ja hoiva-alan peruskoulutus. Aikuisten asuntoloissa osuus on 64 prosenttia. Vielä harvempi, noin 8 prosenttia, sekä lasten että aikuisten asuntoloiden vakituisista työntekijöistä on suorittanut lapsi- ja vapaa-ajan koulutusohjelman. Osaamisen kehittämisessä on myös rajoituksia. Tämä voi johtua muun muassa resurssien tai saatavilla olevien koulutusten puutteesta sekä suunniteltujen koulutusten peruuntumisesta pandemian vuoksi. Keskusliitto FUB on pitkään vaatinut henkilöstön osaamisen lisäämistä ja katsonut, että kouluttamattomaan henkilöstöön liittyy suuria riskejä, muun muassa kohonnut väkivallan riski. Ruotsin radion haastattelussa FUB:n työntekijä Eva Borgström totesi, että:

”Kyse on siitä, että kehitysvammaisuutta ja autismia ei tunneta riittävästi. Ei tiedetä, miten asukkaiden kanssa viestitään heidän tavallaan. Ja kaikki tämä, kun osaaminen puuttuu, uhkaa johtaa siihen, että ryhmäasunnossa asuva henkilö kokee, ettei henkilökunta ymmärrä ja voi reagoida suuttumalla tai vahingoittamalla itseään. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että henkilöstö turvautuu väkivaltaan tai uhkaa sillä. Ja sehän on kiellettyä, mutta riski kasvaa, jos henkilökunta ei osaa tehdä työtään oikein.” (Sveriges Radio, 2019)

Viranomaiset suunnittelevat myös LSS-toimintaan suunnattua opasta kommunikaatio-osaamisen tueksi. Lisäksi tarvitaan kauaskatseinen ja kestäva suunnitelma LSS-asuntoloiden henkilökunnan koulutuksen ja osaamisen kehittämisen varmistamiseksi.

Hyvinvointiteknologia

Pohjoismaissa on viime vuosina panostettu laajasti hyvinvointiteknologiaan. Käsitettä ei ole Pohjoismaissa määritelty yhdenmukaisesti, mutta Ruotsin sosiaalihallitus on sitä mieltä, että hyvinvointitekniikalla tarkoitetaan muun muassa ”digitaalitekniikkaa,jonka tarkoituksena on ylläpitää tai lisätä sellaisen henkilön turvallisuutta, toimintaa, osallistumista tai itsenäisyyttä, jolla on toimintarajoite tai kohonnut riski vammautua”. Tanskassa ja Norjassa käsite on laajempi ja sisältää myös apuvälineet. Teknologiaratkaisuja ovat esimerkiksi turvahälyttimet ja robotit. Yhtenä tärkeänä syynä kehitykselle ovat hyvinvointialan haasteet, jotka lisääntyvät erityisesti väestökehityksen ja henkilöstön rekrytointimahdollisuuksien vuoksi. Uusi teknologia voi lisätä tehokkuutta ja tuottavuutta. Perusteluna on kuitenkin myös se, että se lisää yksilön itsemääräämisoikeutta ja osallisuutta. Norjalainen Velferdstjenestevalgets-selvitys muotoilee mietinnössään NOU 2020:13, että ”Uusi teknologia sisältää sen, että yksilöstä tulee nopeammin ja paremmin oma palveluntuottajansa.” Tällöin yksilö voi tehdä omia valintojaan, ja palveluntarjoaja muodostuu neuvojista ja kumppaneista.

Koordinaatio

Koordinaatio on yleensä yksi suurista haasteista monihaaraisissa hyvinvointijärjestelmissä. Henkilöillä, jotka tarvitsevat palveluja useilta eri toimijoilta, on vaara, että palvelut hajaantuvat nopeasti ja yksilö tai omainen joutuu usein ottamaan suuren vastuun toimien koordinoinnista. Hyvinvointipalvelujen kokonaisuuden muodostamiseen ja koordinointiin on erilaisia tapoja, kuten yksilöllinen suunnitelma, yhteistyösopimus ja koordinaattori. Puutteita on kuitenkin edelleen. Norjan kunnilla on esimerkiksi velvollisuus laatia yksilöllinen suunnitelma pitkäaikaista ja koordinoitua toimintaa tarvitseville käyttäjille. Tästä huolimatta harvalla aikuisella kehitysvammaisella on yksilöllinen suunnitelma (NOU 2016:17).

Neuvonta

Palvelujen tai muiden toimien valintamahdollisuuden myötä on kehitetty verkkosivuja, jotka sisältävät tietoa esimerkiksi eri palvelun suorittajista. Esimerkkejä tällaisista henkilökohtaisen avun palveluista ovat BPA-portalen ja Assistanskoll. Apuvälineiden valinnasta on esimerkkejä muun muassa siitä, että järjestöt ovat kehittäneet omaa neuvontapalvelua, kuten Hörsellinjen tai että kokeneemmat vammaiset henkilöt tukevat vähemmän kokeneita, kuten HLF Likeperson. Sosiaalisessa mediassa ja keskusteluryhmissä monet ihmiset jakavat kokemuksiaan muille samassa tilanteessa oleville.

Käyttäjätutkimukset

Yksi tapa selvittää yksityishenkilöiden ja omaisten käsityksiä toiminnoista ja palveluista, joihin he osallistuvat, on käyttäjätutkimukset. Ruotsin viranomaisen Hoito ja hoiva-analyysissä esiteltiin vuonna 2020 pohjoismainen käyttäjätutkimuksia käsittelevä selvitys, joka osoittaa, että sosiaalipalveluista on rajallisesti tietoa käyttäjän näkökulmasta. Siksi tietoaukot ovat suuria. Hyvin tutkittua aluetta ovat vanhustenhuolto ja erityisesti käyttäjien kokemukset ja tyytyväisyys huolenpitoon. Siksi he katsovat, että käyttäjätutkimuksia koskevaa pohjoismaista yhteistyötä on lisättävä ja tekevät raportissa joukon ehdotuksia siitä, miten tämä toteutetaan.