Pohjoismainen hyvinvointikeskus ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) Suomessa ovat vuoden 2021 aikana toteuttaneet yhteisen projektin henkilökohtaisesta budjetista yksilöllisen tuen mallina. Projekti oli THL:n rahoittama ja toteutettiin osana suomalaista vammaisten henkilöiden henkilökohtaisen budjetoinnin kokeiluhanketta. Projektissa on tutkittu, miten yksilöllisen tuen kuten henkilökohtaisen budjetin toimintamalleilla voidaan vahvistaa vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen täytäntöönpanoa ja erityisesti oikeutta itsenäiseen elämään ja osallisuuteen yhteisössä koskevan artiklan 19 toteutumista. 19 artikla koskee kaikkia vammaisia henkilöitä riippumatta vammaisuuden laajuudesta ja tuen tarpeesta. Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea on korostanut, erityisesti 19 artiklaa koskevassa yleiskommentissaan, miten tärkeää on, että yksilö voi itse hallita käyttämäänsä tukea.
Projektissa on kartoitettu Pohjoismaissa käytettyjä malleja ja kokemuksia niistä. Kartoitus on toteutettu kyselyllä, tutkijoiden ja asiantuntijoiden työpajoilla sekä aineistopohjaisella tutkimuksella. Kartoitus tulee olemaan pohjana tulevassa vammaisten henkilöiden tuen ja palvelujen uudistamista koskevassa ehdotuksessa Suomessa.
Henkilökohtainen budjetti on käytössä sosiaali- ja terveydenhuollossa useissa maissa. Henkilökohtainen budjetti on kuitenkin laaja käsite, eikä yhtenäistä määritelmää ole. Meneillään olevassa suomalaisessa kokeiluhankkeessa henkilökohtainen budjetointi on avun, tuen ja palvelujen järjestämisen tapa, jossa henkilö on itse keskiössä kokonaisuuden suunnittelussa, valinnassa ja toteuttamisessa.
Viimeisten 30 vuoden aikana vammaisille henkilöille suunnatun tuen yksilöllistämisen tarvetta on korostettu. Merkittävin esimerkki on henkilökohtainen apu. Pohjoismaissa on kokeiltu myös erilaisia valinnanvapausmuotoja, otettu käyttöön sosiaali- ja terveydenhuollossa valinnanvapausjärjestelmiä ja lisätty käyttäjien mahdollisuuksia valita palveluiden toteuttaja. Kehitystä ovat vauhdittaneet sekä vaatimukset, joita osa vammaisliikkeestä on esittänyt, että uudet julkisen sektorin ohjauskeinot. Erityisesti korostuu 1990-luvulla ja sen jälkeen voimistuneiden uuden julkisjohtamisen oppien, New Public Management, vaikutus. Ohjauskeinot ovat yksityisen elinkeinoelämän innoittamia ja perustuvat markkinaehtoisten ratkaisujen läpiviemiseen julkisella hyvinvointialalla.
Pohjoismaissa merkittävin esimerkki henkilökohtaiseen budjetointiin perustuvasta tuesta ja palveluista on henkilökohtainen apu. Kaikissa Pohjoismaissa on tällä hetkellä jonkinlainen henkilökohtaisen avun järjestelmä, jossa yksilöllä on suuri vaikutus avun muotoon. Maiden välillä on kuitenkin eroja tuen laajuudessa ja sen piiriin kuuluvissa henkilöissä. Lisäksi eroja on siinä, millaisia mahdollisuuksia on valita yksityinen palveluntuottaja ja siten myös siinä, kuinka suuren osan avusta yksityiset yritykset toteuttavat.
Toinen palvelukokonaisuus, jossa henkilökohtaista budjettia on hyödynnetty, on apuvälinepalvelut. Esimerkkinä, että kokeneilla käyttäjillä on paremmat mahdollisuudet valita apuvälineitä kuin niillä, joilla ei ole kovin pitkää kokemusta apuvälineistä. Toinen ratkaisu on tarjota shekki, joka kattaa julkisen vallan osuuden apuvälineen hinnasta ja henkilö itse maksaa hinnaneron valitessaan kalliimman.
Muissa sosiaalihuollon palveluissa, kuten kotipalvelussa, useat maat ovat ottaneet käyttöön valinnanvapausjärjestelmiä, joissa asiakas voi valita palveluntuottajan. Sosiaalihuollossa on esimerkiksi toteutettu hankkeita, joissa sosiaalisesti haavoittuvassa asemassa oleville henkilöille on annettu mahdollisuus henkilökohtaiseen budjettiin oman kuntoutuksen muotoilemiseksi omien tavoitteiden ja toiveiden pohjalta.
Palveluiden yksilöllistämistä saatetaan toteuttaa useilla eri tavoilla, jotka eivät sisällä henkilökohtaista budjettia tai ennakkoon määriteltyä rahasummaa. Tavallinen tapa on, että henkilölle laaditaan erityinen yksilöllinen suunnitelma hänen tarvitsemansa tuen ja palvelujen yhteensovittamiseksi. Yksilöllisiä suunnitelmia käytetään muun muassa henkilöille, jotka saavat tukea ja palveluja usealta eri taholta tai palvelujen tuottajalta ja jotta riski tuen pirstaloitumisesta vähenee.
Omien valintamahdollisuuksien lisääntyminen johtaa myös neuvonnan ja tuen tarpeeseen. Tämä on erityisen tärkeää henkilöille, joiden päätöksentekokyky on rajoittunut. Neuvontaa antavat sekä julkinen sektori että kansalaisyhteiskunta.
Henkilökohtaiseen budjettiin perustuvat ratkaisut perustuvat pitkälti anglosaksisista maista peräisin oleviin ratkaisuihin, ja kyseisissä maissa ei yleensä ole samaa julkisen hyvinvoinnin perinnettä ja rakennetta kuin Pohjoismaissa. Muista järjestelmistä tai perinteistä peräisin olevien ratkaisujen käyttöönotto ei ole ongelmatonta. Myöskään vammaisia henkilöitä edustavilla järjestöillä ei ole yksimielisyyttä siitä, katsotaanko yksilölle olevan hyötyä järjestelmistä, joissa vammaisesta tulee asiakas tai kuluttaja.
Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen 19 artiklan toimeenpanossa on monenlaisia haasteita pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Yksi haaste on se, että suuri osa vammaisten henkilöiden tuesta ja palveluista on kuntien vastuulla. Verrattuna moniin muihin Euroopan maihin Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestys on hajautetumpi. Kansantalouden kiristyessä eriarvoisuus uhkaa kasvaa, kun kunnat tulkitsevat kansallisia säännöstöjä eri tavoin. Yleisesti ottaen hankkeessa mukana olleiden asiantuntijoiden keskuudessa vallitsee yksimielisyys siitä, että useimmissa Pohjoismaissa on nykyisin vammaisten henkilöiden tukemiseen ja palveluihin tarvittava kansallinen lainsäädäntö. Haasteena on tavoitteiden ja oikeuksien saattaminen osaksi lainsäädäntöä ja vammaisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen velvoitteiden täyttäminen.